Kesäyön hetki

Lämmin tuulen puhallus, kaunis tuoksu kesäisessä yössä. Tahtoisin säilöä tämän hetken ikuiseksi ajaksi, muistaa tämän lämmön, suven keveän sipaisun ihollani ja räjähtävän dynaamisen elinvoiman aisteissani. Puhtaana ja kirkkaana, tajuntani vapaana vastaanotan, vain vastaanotan ja annan kyynelten virrata vuolaana puhdistaen persoonaani kuonaisesta väkisin ylläpidetystä, joskin falskista, rauhasta ja kontrollista. Ei tässä mitään rauhaa tai kontrollia ole, ja toisaalta.. On. Niin rauhaisaa ja hallittua, silti jok'ikinen sekunti kuin sotatila elintilasta.. En osaa selittää. Luonto, yksi. Ihminen ajattelee mielessään paljon asioita jotka ovat hyvin kaukana tästä huikeasta ... En osaa selittää.

Nyt kun elämä valjastaa koko monimuotoisuutensa tähän kesäiseen näytelmään, näen myös ihmisiä matkalla supistamaan tajuntansa etanolilla surkeaksi energian polttopisteeksi tämän kulttuurinraakileen tuottamien mielikuvakavalkadien tahdissa... Nämä niukkapukeiset naiset humalan rohkaisemine viettelevine ilmeineen saavat minutkin kiimaiseksi, kuvittelen usein monia heistä nussivani. Silti minua säälittää, toisaalta näen tässä yhden muodon meissä itävässä totuudenjanossa. Hyvin rajallisen muodon, mutta yhden muodon kuitenkin. Ikävä on niitä hetkiä kun sydäntäni tämän joukkopsykoosin mukana paadutin. Vaikken muuta saavuttanut kuin askelia lähemmäs kuolemaa. Hukattuja hetkiä, haluaisin ajatella, mutta valitsen toisin. En ymmärtänyt vielä, en nähnyt vielä. En tajunnut..

Hengittää kiivaaseen tahtiin tämä kaupunki. Raskas on huomenna matka takaisin itseyteen, jossei jo löydy uusia keinoja paeta kysymyksiään. Siunattuja ovat hengessään sokeat sillä he eivät ymmärrä tätä, ja huoletta voivat saastuttaa itsensä ilkeiden voimien vaikutuksella vailla huolta.

Lopulta Minä pysähdyin hetkeksi. Annoin tämän yön huumata minut - sitten hiljennyin synnyttääkseni itseni luonnon mukana uudestaan. Nämä sanat ovat enää vain jälkisupistukset.



Kaikki on täydellistä

Ihmiset... ihmiset....

Ihmiset.... Ihmiset... Te olette liian pitkälle ajautuneita sattuman armosta pohjasta irronneita uppotukkeja matkalla kohti avomerta.. Pitkät ajat nukuitte, ja pitkät ajat nukutte edelleen, vain salliaksenne pienelle murto-osalle havahtumisen autuuden ja ilon. Kiitän siitä teitä kanssaihmiset, jotka sokeana elämän ihmeelle jatkatte typerää touhusteluanne mitä mielenkiinnottomiempien askereiden parissa.

Jotkut teistä ovat löytäneet alakulttuurit.. Persoonallisen tavan kellua turhuuden valtameressä. Niin minäkin joskus löysin, ja päästin otteestani senkin surkean samsarastairtipyristely-yrityksen, kiitollisena ainutkertaisista kokemuksista ihmisten parissa, mutta entistä ylpeämpänä ikiomasta henkilökohtaisesta minuuden kokemuksesta, joka ei tarvitse ympärilleen papukaijoja toistelemaan erilaisia meemejä ja meemikomplekseja yhteisöllisyyden illuusion vahvistukseksi.

Ihmiset... Te ette näy koskaan löytävän sisäisen lähteen äärelle kollektiivisena olentona. Rakastatte liikaa ainetta, valtaa ja sitä omahyväistä nautintoa jota oikeassaolo teille tuottaa. Tiedän kokemuksesta houkutuksen joka piilee yhteisöllisen maailmankuvan omaksumisessa.. Tuo suloinen nektari joka sielun tyhjiön täyttää makeimmalla turruudella. Antaisitko Babylonin huora vielä ilmaiseksi muutaman pisaran rinnastasi? Et antaisi, tiedänhän minä sen...

Jehovan todistajia minä ihailen, suoraselkäisyydestä ja heikkojen puolustamisesta. Puhumattakaan siitä aukottomasta uskosta parempaan huomiseen... Raukkojahan me olemme, jos luulemme vain geeniemme sattumanvaraisen tanssin määrittelevän elämän koko kirjon, kieltäen kokonaan sisäisen kokemuksen mahdin ja voiman muuttaa joka sekunti ympäröivä todellisuus. Houkkia, huoria ja susia näen ympärilläni, harvassa yksilöt jotka aidosta myötätunnosta evästävät lähimmäisensä vankalla itsetunnolla näinä aikoina.. Sitäkin enemmän on energiasieppoa jos jonkinlaista vaanimassa omaa osuuttaan viereiseltä tyypiltä...

Olen niin kyllästynyt jatkuvaan jaaritteluun siitä miten hyvin tai huonosti menee. Ketä todella valaistunutta yksilöä kiinnostaa "hyvinvointi" tai "pahoinvointi"? Ne kun ovat vain luonnollista seurausta, niistä puhuminen on kuin moottorin tyhjäkäynnin ylistämistä, vaihde ei ole edes silmässä ja johan meillä hyvin tai huonosti menee. Ainoa tärkeä päämäärä ihmiselon taipaleella on kärsimyksestä luopuminen sen kaikenkattavan pimeyden kohdusta lähtien johon tajuntamme on istutettu, ei kieltäen eikä taistellen vaan ilolla siunaten ja hyväksyen, armoa puhkuen ja koko universuminkattavan elämänvoiman tiedostaen - ilman valtarakenteita ja dogmaattista uskonnonjulistusta, eikä toisaalta myöskään laiskasti "virran" mukana soljuen. Vain Nyt-hetkessä tapahtuva vakaa tajunnan asento, tämän ennaltarakennetun minuuden kuulostelu, havainnointi, tarkkailu ja dynaaminen läsnäolo tunnekehossa, siis sen oikkuihin liikaa samaistumatta..

Nähdäkseni näin on ainoa tapa todella saavuttaa korkein potentiaali ihmisruumiissa, mikäli näin jossain vaiheessa valitsee tapahtuvaksi. Muita vaihtoehtoja on, mutta ne johtavat nähdäkseni turhuuden meren syliin takaisin vellomaan muiden uppotukkien lomaan.
TJEU: Itsesi.

Niin siitä hengestä

Henki on ihmisen sisäisen kokemuksen ydin. Voiko sitä tuon paremmin sanoiksi pukea.

Me olemme itseasiassa jotain "ei-materiaalista". Me olemme tuo "eteriteetti", joka lihaksi pukeutuu ja subjektiivisen maailmankuvan omaksuu. Joka pukee päälleen Guccin puvun, tai myllyverkkarit. Joka käyttää kahvia kohtuuttomia määriä, murhaa, raiskaa, tuomitsee, hyväksyy, pelkistää, kasvattaa viiksiä, kasvattaa kainalokarvoja, ajaa pillukarvoja, asettaa silikoni-implantteja, pumppaa penistään tiikeripumpulla, ajaa käsittämättömiä avaruuslaitteita. No, käsität varmaan pointin ilman sen kummempia makaabereja herkutteluhetkiä mielikuvien parissa (niitä kyllä riittää, sen voin sanoa).

Materiaalinen maailma on energiaa niin alhaisella värähtelytaajuudella että se vaikuttaa olevan staattista. Itseasiassa totuus on että olisi vähättelyä sanoa mitään muuta. Kaikki (niin, tarkoitan Kaikki) on vuorovaikutteista elämänvoimaa jossain sen valitsemassa kristalloitumismuodossa. Joskus käy niin, että "eteerisinä" persoonallisuuksina valitsemme kanavoida sitä päin helvettiä, niin sanoaksemme, ja niin sanommekin. Juuri näin tapahtuu tälläkin hetkellä planeettamme päällä, ja missä mittakaavassa, en voi tätä mitenkään alleviivata. Tajuntamme on totisesti rajallinen. :)

Suurin osa ihmisistä ei koskaan käy tämän oivalluksen parissa. He ovat kiireisiä, heidän kovalevynsä ovat täynnä, he etsivät miellyttäviä kokemuksia joista ei aiheudu kustannuksia. Heitä ei kiinnosta maksaa hintaa matkasta joka ei välttämättä johdakaan välimeren aurinkoon, vaan oman minuuden raastavan vankilan kaltereita omituisilla ulokkeillaan kaapimaan. Kuulostaa lohduttomalta, mutta nämähän ystäväni hyvä ovat vain mielikuvia mitä kirjoittamani sana aiheuttaa. Todellisuudessa mitään vankilaa ei edes ole. Ja sitä on Tosi Hengellisyys sanan varsinaisessa merkityksessä, syvemmällä todellisuudessa kuin ikinä.

Todellisuus... Hehe. Hassua kuinka aina tämänkaltaisista asioista kirjoittaessa takavasemmalta hiipii ration vartiokoira hiljentämään intuition virtausta. Patoamaan sitä minkä tunteva olento minussa haluaa julistaa. Halunneeko heikentää "kokemuksen arvoa" asettamalle sille egoistiset tutut raamit, opastaen minuuttani pikkuhiljaa takaisin kohti entistä versiota, Ihminen 0.4:sta jolle vielä on tärkeätä hakea miellyttäviä kokemuksia tiedostamisen raskaan ikeen pukemisen sijaan...

Todellisuus on kuin koiranpaskan katkera haju kalliissa kengissä.
Todellisuus on kuin pyllyn kaivamista ja sen jälkeen sormen haistamista.
Todellisuus on kuin herääminen suoraan LSD-tripin piikkikohtaan.
Todellisuus on kuin todellisuus joka on kuin todellisuus joka ei kuin todellisuus tavallaan, vaikka se on todellisuus.


Vittu Om! Mä jotenkin flipahdan näihin keloihin niin pahasti joskus että mietin että minne helvettiin purkais tätä skeidaa. No, tähän sain osan taas talteen. Todella naivistista, kylmää läppää. Tyylit ovat onneksi monet.


En jatka enää sen enempää hengestä jauhamista koska jos todellisuus tuottaa noin paljon vaikeuksia ilmaista sitä perimmäistä Ideaa, niin mitähän ...helvettiä siitä Hengestä blaastamisesta tulisi.

Rainaa

Suurimman osan ajasta tuntuu siltä että koko prosessi jossa olen, tai jossa olemme, on täysin turha, ei se anna mitään, eihän siitä saa "mitään irti"...

Elämänvoimaa ei käy haastaminen, sillä heti kun tämänkin kelan projektoriini asetan, oivallan kuitenkin syvällisempää viisautta vasten kelaa valottaessani että prosessi edistyy huolimatta siitä onko prosessin kokija tietoinen tapahtumista. Ainoastaan valitessaan olla avoin prosessille kokija ikäänkuin alistuu maailmankaikkeuden fundamentaaliselle luonteelle (ainakin nöyrtyy sen edessä, murtuu); muutokselle, jossa ei ole enää turva-alueita joihin paeta tekojen, sanojen ja ajatusten seurauksia.

Prosessista, sen kulusta ja nykytilasta epätietoisemmissa tiloissa valitseva olento päättää ikäänkuin sivuuttaa ravintolalaskun illan päätteeksi. Ehkä ateria ei tyydyttänyt tai on vaan niin kusipää että haluaa juoksut. Enpä tiedä minkälaisia perintätoimistoja "ravintolamme" käyttää, mutta jumankauta homma pelaa. Sitä saa mitä tilaa, kautta rannan tosin, sillä tässä "ravintolassa" ei koskaan tiedä mitä saa - nähdäkseni luominen meissä tapahtuu niin "salatulla" tasolla ettei tajunta ainakaan sellaisenaan, haluineen, hyveineen ja himoineen "murtaudu läpi", vaan tyytyy aistiskelemaan ajatuksien muodossa saapuvia energialatauksia ja värähtelyjä, ja pelaamaan peliään siellä.

..

Ajattelin juuri kirjoittaa jotain tähän vielä prosessin tiedostamisesta kunnes hiffasin että mitä helvetin paskaa taas täällä oikein länkytän.

Turhanpäiväistä jorinaa

Elämässäni tapahtuva muutos on kulminoitunut pisteeseen jossa kohtaamani vaikeat tunteet realisoituvat itselleni käsiteltävämmässä muodossa kuin koskaan aiemmin.

Minua ovat suuresti auttaneet työkalut joita en olisi koskaan kuvitellut käyttäväni. Niiden arkaluontoisesta asemasta johtuen en mainitse niitä nimeltä. Mainitsen tässä yhteydessä vain Rosen-menetelmän, jonka tukemana olen saanut mahdollisuuden kohdata tiedostamattomia keloja, tunteita ym. sellaisessa muodossa että hyödylliset vaikutukset ovat siirtyneet myös arkitodellisuuteeni.

Parhaiten tilannetta selvittäisi varmaankin konsultointi perheeni kanssa, joka kohtaa minut itsenäni (myös ei-itsenäni) jatkuvalla syötöllä.

Muutos joka meissä tapahtuu on sen luonteista, että meillä tiedostavina olentoina on mahdollisuus valita elää sen myötä, tai työskennellä muutoksen vastaisesti. Tämä on äärimmäinen kärjistys, eikä ole mielestäni olemassa "tervettä" eikä "sairasta" tilaa, on vain erilaisia vaiheita prosessissa, joka johtaa kohti tuntematonta.

Hyvä ja paha ovat antiikin aikaisia määritelmiä ympäristölle jossa selviytyminen on hyvin ohuen langan varassa, meillä kulttuurimme hemmottelemilla lellikkilapsilla on mahdollisuus rakentaa eri pohjalle kuin muinainen minän selviytymiskamppailu, ja tämä onkin mielenkiintoista.

On myös mielenkiintoista huomata miten tiukasti jotkut yksilöt haluavat samaistua ajattelullaan menneisiin ajatuksen kulkureitteihin. Kieltäytymällä luottamasta intuitiiviseen (ehkä jopa myyttiseen) "sisäiseen ääneen" joka ohjaa meitä kohti seuraavia tasoja ihmisyydessä he sysäävät syrjään luonnollisen kehityksen ja korkeimman potentiaalinsa.


Ei tästä tällä erää sen enempää. Eiköhän tässä ole taas muutamaksi kuukaudeksi pureskelemista.

Internet on harhaa, todellisuus on sinä.

Jatkumoa... vai ei?

Olin eilen mielenkiintoisella luontoreissulla...

Minulle valkeni luomisen mysteeri kokemuksellisella tasolla, kun sosiaalinen minäni disintegroitui ja henkilökohtaisen sisäisen luomisen lähteeni arkkityyppi paljasti kasvonsa ja olemuksensa. Etsijän, narrin ja jumalanpalvelijan pyhä unioni - Minä riisuttuna käsitemaailman rajoitteista. Hulluus, joku voisi sanoa. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset sairastuvat skitsofrenian tyyppisiin psykoottisiin oireyhtymiin käyttäessään psykoaktiivisia aineita huvin vuoksi. Se on väistämätön hinta joka on maksettava puuttumisesta persoonallisuuden syvällisimpiin rakenteisiin ilman tarpeellista tietoa ja elämän taitoa.

Tämä arkitajunnalle vieras Minä on samankaltainen kuin tarinoissa - sosiaalisen minän tavoitteellinen toiminta ei enää ole "validia", tilalle astuu ikuisen nykyhetken jatkumo, jossa kaikki aistien tuoma informaatio on sidoksissa tunne-elämään. Ja vice versa.. Lukemattomat luomakunnan vieraammat muodot ja värit antautuvat "etsijän" aistimaailmaalle.

Kokemukseni viesti oli hyvin kirkas ja selvä.

Etsijä etsii ja etsii, pohjattomassa "luupissa", jonka uusin versio on vain vähäisempi versio seuraavasta. Se on etsimisen funktio... Löytämisellä ei ole mitään tekemistä etsimisen kanssa. Löytämiseen tarvitaan vahvaa ja sitoutuvaa tahtoa kokea myös epämiellyttäviä kokemuksia, kokemuksia jotka ovat ristiriidassa niin menneisyyden, nykyhetken kuin tulevaisuudenkin kanssa. Sillä nykyhetki kuten käsite "kissa" on vain mielen hahmotelma jollekin, mikä On, mutta jota mieli tarkoituksenhakuisen luonteensa vuoksi "pukee" sanoiksi. Ja sanat ovat mitä ovat. Dataa. Ja minä haluaa ja tahtoo. Niin paljon että on valmis investoimaan itsestään mielettömästi osia ulkoiseen todellisuuteen - tullakseen ikäänkuin riippuvaiseksi sen tapahtumista.

Jokatapauksessa - tämä "mysteerinen" tila ei ole "luonnollinen" ihmiselle siinä mielessä kuin vaikka kokemus nälästä tai kivusta. Vain vauva-iässä ja lapsuudessa meemien ja käyttäytymismallien verkko on niin löyhä että ikuinen nyt-hetki voi olla todellinen ja koettu arkirealiteetti. Arkitodellisuus. Minulle paljastui, että kun me pienestä pitäen pikkuhiljaa imuroimme ympäristöstämme niitä piirteitä jotka määrittelevät itsemme, me teemme suurimman osan tästä prosessista tiedostamatta lainkaan kuinka laajamittaiset seuraukset sillä voi ollakkaan. Me olemme me vain koska me olemme saaneet ympäristöltämme eväät toteuttaa prosessin. Jos ympäristö ei tarjoa suotuisia virikkeitä ja käyttäytymismalleja - joiden tarkoitus on rakentaa eheä tunteva, toimiva ja tahtova minä (joka kaiken lisäksi osaa tunnistaa omat tunteensa ja niiden pohjalta toimia korkeimman "potentiaalin" mukaan) - prosessi ei jossain tapauksessa koskaan edes käynnisty. Silloin on vain mekaniikkaa, aivojen jatkuvaa hakeutumista kohti miellyttävintä tilaa - tilaa jossa voi välttää kivun jota juurettomuus aiheuttaa.

Elämän ei mielestäni ole itsessään tarkoitus olla siis millään tasolla miellyttävää. Tämä on minunkaltaiselle hedonistille niin vaikea ymmärtää - koettuani elämässäni sen mitä olen kokenut, olen vastoin omaa korkeinta tavoitettani joutunut riutumaan ja kamppailemaan mielihyvän saavuttamisen ehdoilla pitkään. Kunnes aina silloin tällöin "silmäni ovat auenneet", kuten monet elämän mysteerin sanattoman läsnäolon kokeneet ovat asian ilmaisseet. Kuitenkin, pääsuunnittelija ja pääarkkitehti tässä prosessissa olen minä, eikä mikään ulkopuolinen auktoriteetti tai "korkeampi taho". "Korkeampi taho" on AINA mielikuvituksen tuotetta. Tämä ei silti mielestäni tee siitä yhtään kokemuksellisesti vähemmän todellista kuin esimerkiksi autoilua moottoritiellä.

Yhteisön tarkoitus on palvella sen yksilöitä, tämä on nykyinen humanistisen individualismin maailmankuvan viesti (tosin vain aika pienessä osassa planeettaamme). Yksilön tahto on tässä vaiheessa korkein tahto. Vapaus. Vapaus ajan rattaasta jossa olemme kollektiivisena olentona kamppailleet vuosituhannet. Joka hetki me keksimme uusia keinoja vapauttaa visiomme. Joka hetki aina uudempia, tehokkaampia keinoja jälleenluoda mysteeri palvelemaan ja tulemaan palvelluksi.

Minulle kirkastui oivallus, että selviytyminen on silti aina korkeammalla kuin mikään väkisin väänneetty ideaali. "When push comes to shove"... Altruismi on seuraava versio selviytyä tehokkaammin. Elämä on ainoa arvo minulle. Ja sen kunnioittaminen että olen osa sitä vaikka se ei aina olisikaan osa minua. Tässä on juuri egon ja egoismin haka - geenit tahtovat jatkaa olemassaoloaan - ne liittyvät yhteen, ne luovat fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia (kollektiivisen psyyken) tiloja. Molekyylitason värähtelyt luovat laajempia syklejä.

Olemme selkeästi niin tottuneet näkemään elämän matkana pisteestä A pisteeseen B, että unohdamme vallan sen luonnon ja universumin kaikkialla pätevän syklisen luonteen... Tosiasian että luominen on Jatkumo. Luominen kaikessa, luominen minussa. Luomisen käsitteellä ei tässä yhteydessä ole siis mitään tekemistä perinteisen Luojan tai Jumalan arkkityypin kanssa, tarkoitan sillä tilaa ja tapahtumaa jossa tapahtuminen ja tila tapahtuu.

Olen jauhanut tässä paljon sanoja. En tiedä miksi.. Minulla on hillitön tarve purkaa kokemuksiani sanoiksi, jauhaa ne myös tämän käsitteellisen mielen myllyn läpi. Sinänsähän prosessi on turha - kokemus on ja sanani sen jälkeen ovat mitättömiä yrityksiä lähentyä arkitajunnassa jotain mikä on totisesti sen Ulottumattomissa.

Lopullinen viestini jonka filtteröin omasta kokemuksestani on seuraava: Mikäli sinä joka luet tätä koet tarvetta sekoittaa arkitajuntaasi psykoaktiivisilla substansseilla, tee se mielellään harkitusti ja tiedostaen joka hetki mitä tapahtuu, ja miksi näin tapahtuu. Jossain vaiheessa elämässä voi olla sellaisia vaiheita jolloin tuntuu että hallinta on täysin kadoksissa ja kipu on sietämätön... Omakohtaisesti olen kokenut paljon helpotusta eräistä työkaluista jotka ovat antaneet minulle hengähdystauon niistä vaikeista tunteista jotka sisälläni katkeamatta pyrkivät julki.

Mutta loppujen lopuksi, nämä asiat tulevat aina julki. Ennemmin tai myöhemmin. Monet tarpovat elämiään hautaan saakka oivaltamatta mikä sisällä kalvaa.. Kipu voi todellakin olla niin vahva. Varsinkin jos ihminen ohjelmoidaan hänen tahdostaan riippumatta uskomaan että on syntiä tuntea niinkuin tuntee.

Tämänkaltaiselle ihmiskunnan syövälle tulisi saada mahdollisimman nopea loppu. Mikäli haluamme joskus elää tasapainossa ja harmoniassa.

Ongelmista ja muusta

Ole kiitollinen ongelmistasi, sillä ne kertovat sinulle eniten siitä kuka todellisuudessa olet.

Plus että aika kuluu ainakin omassa elämässäni paljon hitaammin niinä ajanjaksoina kun minusta tuntuu että maailmankaikkeus olisi romahtamaisillaan kohti keskuspistettään...

Enpä tiedä enää nykyjään näistä maailmankaikk